Akvaarion peruslaitteisto

• vedensiirtopumput
• virtauspumput
• annostelupumput

Nämä pumput pumppaavat vettä yleensä ala-al­taasta pääaltaaseen tai vaahdottajaan.  Pumput voivat olla joko upotettavia tai altaan ulkopuolelle sijoitettavia.  Upotettava tarkoittaa sitä, että pumppu voidaan upottaa kokonaan veteen ja se imee veden ympäristöstä itseensä ja pumppaa pumpun yläosaan kiinnitetyn letkun tai putken kautta veden eteenpäin.
Ulkopuoliset pumput sijaitsevat ala-altaan ulko­puolella ja niitä varten on yleensä tehtävä läpivien­ti altaaseen.  Jotkut pumppumallit voidaan upottaa tai käyttää altaan ulkopuolisina.

Näiden pumppujen yhteinen tekijä on se, että ne pystyvät nostamaan vettä korkeal­le.  Kun nostokorkeus kasvaa, pienenee samalla pumpattavan veden määrä.  Pum­pun pumppausteho ilmoitetaan yleensä nostokorkeudelle nolla metriä. Pumpun ohjeista löytyy taulukko tai kaavio, jossa ilmoitetaan pumppausteho eri nosto­korkeuksille.
Normaalisti näillä pumpuilla on huono imuteho. Ne eivät pysty imemään vettä itsen­sä alapuolella olevasta altaasta vaan veden on virrattava pumpun imupuolelle. Siksi ala-altaan ulkopuolella olevalle pumpulle täytyy tehdä läpivienti.

Joissakin tapauksissa sama vedensiirtopumppu pumppaa vettä sekä pääaltaaseen että vaahdottajaan.
Yleensä nämä pumput kuluttavan suhteellisen paljon sähköä, joka puolestaan siirtyy lämpönä veteen erityisesti, jos pumppu on upotettuna veteen.
Jotkut harrastajat käyttävät näitä pumppuja myös veden virtauspumppuina, mutta siihen ne eivät ole parhaita mahdollista juuri niiden vettä lämmittävän efektin vuoksi.

Nämä ovat pääakvaariossa sijaitsevia pumppuja, jotka kierrättävät siellä vettä.  Niiden pumppausteho on suuri, koska ne imevät vettä itseensä ympäristöstä ja puhaltavat takaisin akvaarioon nostokorkeuden ollessa aina nolla.  Nämä pumput ovat yleensä upotettavia. On tosin olemassa myös sellaisia malleja, jotka kiinnitetään altaan reunalle ja vain pumpun alaosa on vedessä.

Nämä pumput on suunniteltu siten, että ne kuluttavat mahdollisimman vähän sähköä ja tuottavat vain vähän lämpöä.  Yleensä altaassa on useita tällaisia pumppuja ja niitä voidaan ohjata erillisellä ohjausyksiköllä.
Ohjausyksikkö säätelee pumppujen toimin­taa erilaisten ohjelmien mukaisesti siten, että pumppaustehot säätyvät hetkellisesti erilaiseksi, pumput toimivat eri aikaan jne.  Näin jäljitellään riutalla tapahtuvaa vedenvirtausta.
Pumppuja löytyy hyvin eritehoisina aina muutamasta tuhannesta litrasta yli kymmeneen tuhanteen litraan tunnissa.

Nämä pumput nostavat vettä hyvin huonosti, sillä ne on suunniteltu vain veden kierrättämiseen.

Tunzen Stream 6100 ja Turbelle 7400/2 pumput sekä ohjausyksikkö.  Valosilmä tunnistaa valojen päällä olon ja ohjaa pumppuja sen mukaisesti.

Nämä pumput pumppaavat pieniä nestemääriä.  Niiden yleisin tehtävä on pumpata korvausvesi haihtuneen veden tilalle.  Käytössä on yleensä kahta eri toiminta­periaatteella toimivaa mallia: pieni siirtovesipumppu ja letkupumppu.  Ensimmäinen on halpa ja jälkimmäinen kallis.

Pientä siirtovesipumppua ohjataan yleensä veden korkeutta vartioivalla mikro­kytkimellä ja vesi pumpataan joko suoraan pääaltaaseen tai ala-altaaseen tai sitten kalkkivesireaktorin kautta jompaankumpaan altaaseen (järjestelmästä riippuen).
Jos välissä on kalkkivesireaktori, on veden virtausnopeuden oltava pieni. Ilman kalkkivesireaktoria voi pumppausnopeus olla suurempi.

Letkupumppu on hyvin pieniä(kin) ja tarkkoja nestemääriä pumppaava laite.  Se ei itse asiassa pumppaa nestettä, vaan työntää U-muotoisen silikoniletkun sisällä olevaa nestettä eteenpäin mekaanisesti letkun ulkopuolelta puristaen.  Pumppua hankittaessa on selvitettävä onko haluttu tyyppi ”jatkuvatoiminen” vai sellainen, joka toimii lyhyitä aikoja kerrallaan tietyin väliajoin.  Tämäntyyppisiä pumppuja käytetään kotitalouksissa esimerkiksi astianpesu­koneissa annostelemaan esim. huuhteluainetta.

Lee Chin Eng kehitti ’luonnollisen menetelmän’ riutta-akvaarion pitämiseksi, joka toimii aivan sellaisenaan, jos akvaariossa oleva kuormitus on pientä.  Tämä tarkoit­taa sitä, ettei akvaariossa saisi olla suuria kaloja, ja pieniäkin vain vähän.  Melkein jokainen harrastaja haluaa kuitenkin pitää useita kaloja, joten ’luonnollisen menetelmän’ lisäksi tarvitaan myös mekaaninen puhdistuskeino eli vaahdotin.

Makeavesiakvaarioissa vettä pyritään pitämään kristallinkirkkaana isoilla mekaa­nisilla suodattimilla ja runsailla vedenvaihdoilla, jolloin biologiset saastuttavat komponentit vähenevät.  Riutta-akvaariossa taasen vettä pyritään pitämään kris­tallin­puhtaana poistamalla vedestä mahdollisimman nopeasti paljon biologisesti saastuttavia komponentteja jo ennen kuin ne aiheuttavat veden pilaantumista. Sille tasolle ei vedenvaihdoilla päästä.  Poistamatta jääneen lian hoitaa elävä kivi biolo­gi­sesti.

Miksei sitten makean veden puolella käytetä vaahdotinta?  Vaahdon muodostus vaahdottimessa on mahdollista vain, jos vedenpinnalla on korkea sähköinen varaus. Jotta näin olisi¹, on veden ominaispainon oltava vähintään 15‰ eli 1.009.  Itämeressä² ominaispaino on noin 10‰ joten murtovesiharrastajille vaah­­dotin ei oikein kunnolla sovellu. Veden suolapitoisuudesta ja ominaispainosta löytyy lisää juttua täältä.

Vaahdottimen toiminta perustuu siihen, että sähköisesti varautuneet proteiini­molekyylit tarttuvat veden ja ilman rajapintaan.  Kun veden sekaan saadaan synny­tettyä hyvin paljon pieniä ilmakuplia, syntyy kupliin pinta, johon molekyylit tarttuvat ja nousevat niiden mukana pois vedestä.  Vaahtoa on kahta eri tyyppiä ja ne myös näyttävät erilaisilta: normaali vaahto ja proteiinivaahto.  Normaalin vaah­don kuplat ovat pieniä ja samankokoisia, särkyvät helposti ja pysyvät reaktioputken alaosassa.  Tämän vaahdon päälle muodostuu ruskeaa proteiinivaahtoa, jonka kuplat ovat suurempia ja erikokoisia.  Tähän proteiinivaahtoon kerääntyvät ne likaa­vat komponentit, jotka akvaariovedestä halutaan poistaa.  Proteiinivaahto nousee keräilykuppiin, josta vaahto on helppo kaataa esim. viemäriin.  Keräilykuppiin tuleva jäte jopa tuoksuu ”viemärille”.

Kuten juuri edellä kerrottiin, proteiinimolekyyli tarttuu ilma-vesi rajapintaan. Samoin proteiiniaines kerääntyy ohueksi kerrokseksi pääaltaan veden pinnalle. Jos pinnasta valuva ylivuoto johdetaan suoraan vaahdottimeen, saadaan vaahdotin toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.

• hohkapuilla toimiva
• venturitoiminen
• neulaventtiilitoiminen

Veden pumppaus voidaan hoitaa joko erillisellä pumpulla ala-altaasta tai pääpumpun haarana pumpattaessa vettä ala-altaasta pääaltaaseen.  Kolmantena vaihtoehtona on, että pääaltaasta ala-altaaseen valuva vesi johdetaan vaahdottimeen.
Ilmapumpun on oltava riittävän tehokas, jotta putkeen saadaan aikaan ”maitomainen” vesipatsas.

Yhtenä selvänä haittana on se, että hohkapuut on vaihdettava usein.  Vaihtovälit riippuvat vaahdottimesta ja altaasta, mutta ovat käytännössä noin 2 - 4 viikkoa.  Toisena haittana on vaahdottimen koko.  Koska se ei sovi jalustaan, on se sijoi­tettava joko näkyville lattialle tai mahdollisesti erilliseen akvaarion vieressä olevaan kaappiin.

Tässä vaahdotintyypissä on käytössä venturisuutin eli pumpattava vesi imee erillisestä haarasta mukaansa ilmaa muodostaen näin vaahtokuplia.  Moni varmaan muistaa fysiikan tunnilta kokeen, jossa vesi saatiin kiehumaan kädenlämpöisenä: pulloon tehtiin alipaine, jolloin vesi kiehui alemmassa lämpötilassa.  Alipaine saatiin aikaan imemällä ilma pois koepullosta siihen sijoitetun kolmitiehanan ja vesihanasta tulevan ja ohi virtaavan veden avulla.  Aivan samalla tavalla pumpattavan veden nopea virtaus imee ilmaputkesta mukaansa ilmaa veden sekaan ja näin saadaan muodostettua vaahtoa. Venturisuutin on ajoittain puhdistettava, jotta oikeanlainen ilmamäärä imeytyy vaahdottimeen.

Vesipumpun on oltava tehokas, esim. luokkaa Eheim 1060 (2280 l/h), jolla vaahdottimeen saadaan aikaan turbulenttinen virtaus. Nämä vaahdottimet ovat kooltaan huomattavasti pienempiä kuin perinteiset hohkapuilla toimivat, joten ne yleensä mahtuvat jalustaan.

On tärkeää puhdistaa säännöllisin väliajoin vaahdottimen nousuputken yläosa, koska rasva-ainekset estävät vaahdon muodostumisen. Rasva tulee ruoan mukana akvaarioveteen ja kertyy myös vaahdottimen nousuputkeen heikentäen lopulta sen toimintaa.

Tarkkailemalla vaahdottimen toimintaa huomataan, että ruokinnan jälkeen vaahdotin lopettaa vaahdottamisen jopa useaksi tunniksi. Tämä johtuu siis ruoassa olevasta rasvasta.  Samalla tavalla rasvaa irtoaa veteen käsistä, kun niitä uitetaan akvaariossa. Siksi on erityisen tärkeää, että kädet pidetään pois akvaariosta. Jos ne on pakko sinne työntää, on ne sitä ennen huuhdeltava huolellisesti (ei saippua­pesua, joka pilkkoo rasvaa ja on myös vahingollista eliöstölle). Apteekissa on myyn­nissä ns. keinosiementäjän tai eläinlääkärin kertakäyttöhansikkaita, jotka ovat kä­teviä, jos täytyy nostaa esim. joku koralli takaisin paikoilleen.  Hansikkaat ovat to­dellakin kertakäyttöisiä, sillä niihin tulee hyvin helposti reikiä.

Vaahdotin tulisi liottaa osiin purettuna puolen vuoden välein etikkavedessä, jolloin rakenneosista irtoaa kaikki pinttynyt rasva – sellainenkin jota ei silmämääräisesti tutkien näyttäisi olevan.  Vertaile vaahdottimen toimintaa ennen ja jälkeen täy­dellisen puhdistamisen – yllätyt.

Jos käytössä ei ole ala-allasta, ei ole putkistoakaan, joka puolestaan helpottaa asioita.  Putkia voi tietysti tarvita, mikäli rakentelee altaan sisäisen veden­kierrätys­järjestelmän eli yhdellä tai kahdella pumpulla kierrätetään vettä altaassa siten, että vesi puhaltuu ulos useista eri suuttimista.  Saattaa kuulosta hyvältä, mutta putket ja suuttimet syövät pumpun tehoa hyvin paljon, ja toisaalta pari pientä virtaus­pump­pua saattaa tulla halvemmaksi ja tehokkaammaksi ratkaisuksi.

Kun käytössä on ala-allas, tarvitaan putket, joita pitkin vesi liikkuu altaiden välillä.  Putket voivat olla jäykkiä tai taipuisia ja yleensä valmistettu PVC -muovista.  Letkujen tulisi olla läpinäkymättömiä.  Läpinäkyvään putkeen kasvaa levää, joka tukkii letkun jonkin ajan kuluttua.  Letkut ovat hyviä sikäli, että ne ovat taipui­suutensa vuoksi ehkä helpompi asentaa, mutta toisaalta jäykät putket ovat siistimmät ja pysyvät paremmin paikoillaan.  Letkuissa ei tarvitse käyttää 90˚ tai 45˚ kulmia ja tulevat siksi hiukan halvemmiksi.

Erilaisia liimattavia PVC -osia.

Hyvä esimerkki venttiilin käytöstä on ala-altaan yhteydessä oleva ulkopuolinen pääpumppu.  Pumpun kummallakin puolella on oltava venttiili, jotta itse pumppu voidaan irrottaa puhdistusta varten. Pumpun imupuolella oleva venttiili estää ala-altaassa olevan veden valumisen lattialle ja painepuolella pääakvaarioon menevän putken tyhjentymisen lattialle.

Erilaisten PVC -osien piirroksia.  Kuvat kaapattu Aquanova Oy:n luettelosta ja osoitteesta http://www.aquanova.fi/netti/index.html löytyvät tarkemmat tie­dot.  Samo­ja osia löytyy myös Etolasta sekä Vink Finland Oy:stä, jonka kotisivut ovat http://www.vink.fi/. Etola löytyy pääkaupnkiseudulta, mutta Vink toimii useammalla paikkakunnalla.

PVC -osat ovat huomattavan kalliita, joten huolellinen suunnittelu on tärkeää.  Myös väärässä paikassa säästäminen voi tulla kalliiksi.  On muistettava, että osat liimataan yhteen ja niiden purkaminen onnistuu vain sahalla.

Alla on esitetty yksi ratkaisumalli järjestelmästä, jossa vesivahinkojen vaara on minimoitu.

Sininen putki on ylivuodon kautta ala-altaaseen menevä putki. Punainen putki on takaisin ala-altaasta pumpattava vesi, josta osa kiertää refugion kautta.  Keltainen putki on varaputki, jota pitkin vesi virtaa jos ”sininen” putki tukkeutuu jostakin syystä. Refugio saadaan irrotettua kierrosta helposti sulkemalla sinne menevä venttiili

Putkistoa rakennettaessa tulisi ensin tehdä ns. kylmäkasaaminen ja tarkistaa hyvin huolellisesti, että kaikki tarvittavat asiat on huomioitu.  Sitten suoritetaan osien HUOLELLINEN liimaaminen toisiinsa.  On sanomattakin selvää, että kiristysliitokset löystyvät jossakin vaiheessa, joten ne on syytä unohtaa.  Erilaiset letkuliittimet ovat vihoviimeisiä merivesiakvaariossa.  Liimattavissakin liitoksissa saa onnitella itseään, jos saa järjestelmän vuotamattomaksi ensimmäisellä yrittämisellä.

Äärimmäisen tärkeää on tutkia ne järjestelmän kohdat, joihin voi syntyä lappoilmiö.  Esimerkiksi ala-altaan paluuputki on sellainen, jonka olisi syytä olla vain korkeintaan 
1 cm pääaltaan pinnantason alapuolella. Mikäli se on 10 cm pinnan alapuolella, valuu vastaava määrä vettä sähkökatkoksen yhteydessä ala-altaaseen eikä todennäköisesti mahdu sinne.  Jotkut antavat neuvon, että tehdään reikä tai useampi tähän paluuputkeen juuri vedenpinnan alapuolelle, jotta lappo katkeaisi vedenpinnan laskiessa.  Aikaa myöten nämä reiät kuitenkin tukkeutuvat levänkasvusta yms. johtuen.

Kannattaa tarkistaa, näyttääkö lämmittimen säätökiekko oikeaa arvoa.  Usein ne ovat kalibroitavissa siten, että lämmittimen asteikko käännetään vastaamaan mitattua lämpötilaa.  Eli kun lämmitin kytkeytyy pois päältä esim. 25 °C lämpö­tilassa, kalibroidaan säätökiekko tähän vastaavaan lämpötilaan.

Merivedessä on suolaa ja sen ominaispaino on erilainen kuin makealla vedellä. Myös lämpötila vaikuttaa ominaispainoon.  Ominaispainoa ei voida mitata suoraan, mutta on välineitä joiden avulla se voidaan havainnoida:

• hydrometrillä
• ominaispainomittarilla
• veden sähkönjohtokykyä mittaamalla

Ominaispainon tulisi olla välillä 1.0249 – 1.0271 (S = 33 – 36) 25 °C lämpötilassa.  On tärkeää seurata riittävän usein akvaarioveden ominaispainoa, koska ilman seurantaa arvo saattaa laskea liikaa. Syitä laskuun on monia: vaahdotin poistaa elementtejä vedestä, vesi vähenee järjestelmästä pumppujen tai vaahdottimien puhdistuksen yhteydessä tai vaikka eliöstöä akklimoitaessa (sopeutettaessa) ja sitten tämä kadonnut vesi korvataan makealla vedellä, joten ominaispaino laskee. Suolapitoisuuden laskiessa alkaa esiintyä mm. sinilevän liikakasvua.

Tällä menetelmällä mitataan veden sähköjohtokykyä millisiemenseinä (mS).  Näin saadaan tarkka lukema veteen liuenneista ioneista ja taulukoista voidaan lukea veden suolapitoisuus.

Nämä mittavälineet ovat kalliita. Mittausanturista on pidettävä hyvä huoli pitämällä se puhtaana ja kalibroimalla aika-ajoin.

• pH -testi
• KH/Alk. -testi
• Ca -testi
• Mg -testi
• NO₂/NO₃    

Veden pH -arvon tulisi pysytellä arvojen 7.8 – 8.5⁵ välillä.  Aamulla se saattaa olla tuolla alarajalla ja illalla ylärajalla.  Nämä vaihtelut ovat sallittuja eivätkä aiheuta on­gelmia eliöstölle.  Tosin luonnossa meriveden pH pysyttelee koko ajan lähellä 8.2.

pH voidaan testata tähän tarkoitukseen suunnitelluilla ns. tippatesteillä, mutta niillä saadut tulokset eivät ole kovin tarkkoja (asteikko 0.5 yksikön välein).  Lisäksi tippa­testillä nähdään vain senhetkinen arvo.

Alkaliniteetti tarkoittaa sitä, kuinka hyvin liuos pystyy pitämään kurissa pH:n heilahtelut.  Tätä puskurointikykyä mitataan akvaariovedestä karbonaattikovuutta, dKH, mittaamalla.  Meriveden arvo on 6 – 8.3 dKH, joka vastaa arvoa 2.1 – 3.0 meq/L alkaliniteettia.  Akvaarioveden puskurointikyky mitataan tippatestillä.  Hyväksyttävät arvot ovat samat kuin meriveden, mutta kalkin lisäys akvaarioveteen vaikuttaa suuresti mitattuun tulokseen. Kalkkiveden käyttö nostaa KH-arvoa ja pH:ta mutta kalkkireaktori hiilidioksidin kanssa käytettynä myös nostaa KH-arvoa mutta laskee pH:n arvoa.  

Korallit ja muut kalkkirunkoiset eliöt tarvitsevat kalsiumia (Ca) runkonsa ja kuorensa kasvattamiseen.  Vedessä olevan kalsiumin määrän tulisi olla mahdollisimman lähellä meriveden arvoa, joka on noin 420 ppm.

Kalsiumia voidaan lisätä veteen kalkkivesireaktorilla, kalkkireaktorilla tai lisäämällä kaksikomponenttista jauhetta (kalsiumia ja puskurointiainetta) veteen.
Kalsiumin mittaamiseksi on olemassa oma testinsä ja on hyvin tärkeää valita oikea, koska eri testejä vertailtaessa on todettu hyvin suuria heittoja eri testien välillä.  Salifertin on todettu antavan kaikkein luotettavimpia arvoja.

Magnesium (Mg) vaikuttaa kokonaisalkaliniteettiin. Jos magnesiumarvot ovat liian alhaiset, hiipuvat kalsium- ja alkaliniteettiarvot myös alaspäin.  Silloin kalsiumarvo on alhaalla ja pH-arvo vaihtelee tavallista suuremmalla välillä. Magnesiumarvon tulisi olla välillä 1250–1350 mg/l.

Nitriitti NO2 ja nitraatti NO3 testejä tehdään akvaarion käynnistyksen yhteydessä ja niillä tarkistetaan milloin kypsymisvaihe on päättynyt.  Näitä testejä voidaan tehdä koeluontoisesti silloin tällöin ja erityisesti sellaisissa tapauksissa, kun altaaseen ilmestyy esim. jokin leväbuumi tai vastaava ongelma.  Nitriitin ja/tai nitraatin korkeat arvot kertovat siitä, että jokin kuolee ja mätänee altaassa.

Yksi ehdottoman tärkeä asia on pidettävä mielessä: akvaarion puhdistamiseen käytettävät välineet ovat sellaiset, joilla puhdistetaan vain akvaariota.  Saippua ja muut puhdistusaineet ovat erittäin kohtalokkaita eliöstölle akvaarioveteen joutues­saan.  Ne pilkkovat rasvamolekyylejä ja tappavat tehokkaasti akvaarion eliöstöä.  Siksi keittiössä käytössä ollutta tiskiharjaa ei missään nimessä saa käyttää esimerkiksi silikonisaumojen puhdistamiseen. 

Akvaariota varten hankitaan omat välineet ja pidetään erillään muista vastaavista välineistä.  Akvaarion lasien ulkopintojen puhdistuksessa tulee myös käyttää vain puhdasta vettä.  Lasi puhdistuu yllättävän helposti myös kuivalla mikrokuituliinalla.

Hankintalistalla on seuraavat välineet: puhdistusmagneetti, puhdistusraappa, tiskiharja, pulloharja, kynsiharja, kertakäyttöhansikkaita, kasvipihdit ja etikka.

Elävää kiveä ei tulisi sijoittaa liian lähelle sivulaseja, jos haluaa pitää ne puhtaana, sillä puhdistusmagneetin on sovittava liikkumaan lasin ja elävän kiven välistä.

Puhdistusraappaa tarvitaan kalkkilevän poistamiseen lasin sisäpinnalta.  Vaikka lasia puhdistetaan puhdistusmagneetilla säännöllisesti, alkaa lasiin silti kasvaa kalkkileväläiskiä, joita magneetin puhdistuspinta ei poista.  Nämä kalkkiläikät on pois­tettava raapalla.  Muovinen raappa sopii hyvin, mikäli kalkkiläikkä ei ole tiu­kas­sa.  Jotkut käyttävät jopa vanhaa luottokorttia tähän tarkoitukseen.  On muistettava kui­tenkin pestä tällaiset välineet hyvin ennen käyttöä.

Jos kalkkilevä on tiukassa, tarvitaan poistamiseen metallista raappaa.  Esimerkiksi keraamisten liesitasojen puhdistukseen käytettävä raappa on sopiva tähän tar­koitukseen.  Sitä käytettäessä on oltava hyvin varovainen, jottei vahingoita silikoni­saumoja.  Pelkällä raapan terällä puhdistaminen saattaa myös harrastajan sormet vaaraan.  Kun puhdistus on suoritettu, on hyvä irrottaa terä raapasta ja kuivata se var­o­vaisesti.  Jos jättää terän kuivaamatta, ruostuu se pilalle muutamassa päi­vässä.  Varateriä on syytä ostaa raapan hankinnan yhteydessä.

Tiskiharja tai vastaava on hyvä saumojen puhdistamiseen.  Silikonisauman ja lasin rajapintaan jää aina hiukan levää ja sen poistamiseen on tiskiharja oiva apuväline.

Pulloharjaa tarvitaan esimerkiksi vaahdottimen puhdistuksessa.

Kynsiharjaa tarvitaan laitteiden puhdistuksessa.  Esimerkiksi vaahdottimen ulko­pin­toihin kiinnittyy erilaista eliöstöä, joka on hyvä poistaa aika-ajoin.  Kynsiharja so­pii tähän tarkoitukseen oikein hyvin. 

Etikkaa tarvitaan perusteelliseen puhdistamiseen, jolloin laitteita liotetaan etikkavedessä vähintään vuorokauden verran.  Etikka liuottaa esimerkiksi kaikki kalkkitahrat pois.  Etikka on ehdoton väline pumppujen puhdistuksessa.

Kasvipihtejä tarvitaan vaikka merivesiakvaariosta ei juuri kasveja löydy.  Pihdeillä on helppo kääntää vaikkapa kotilo oikein päin ilman, että tarvitsee laittaa käsiään veteen.  Lisäksi niillä voi nostella pudonneita koralleja takaisin paikoilleen yms.

1) Nilsen & Fosså - Modern Reef Aquarium vol. 1: sivu 259.
2) Nilsen & Fosså - Modern Reef Aquarium vol. 1: sivu 218.
3) Ron Shimek - The Coral Aquarium: sivu 68.
4) Randy Holmes-Farley - Reef Aquarium Water Parameters.
5) Nilsen & Fosså - Reef Secrets: sivu 40.