Altaan toimintaan vaikuttavat tekijät

Akvaarion hyvän biologisen toiminnan takaavat määrätyt perustekijät, joiden olisi oltava jatkuvasti kunnossa, joten niitä olisi tarkkailtava säännöllisesti. Näitä tekijöitä ovat seuraavat:

• lämpötila
• suolapitoisuus
• alkaliniteetti ja kalsiumpitoisuus
• pH
• vedenvaihdot

Perusasiat on syytä kirjata tiedonkeruutaulukkoon, josta on helppo seurata tapahtumien kulkua pidemmällä aikavälillä sekä havainnoida mahdollisia poikkeamia.  Tähän taulukkoon on helppo kirjata myös erilaisia muitakin toimia akvaarion huollosta. Ihmisen muisti on suhteellisen lyhyt, joten tällainen kirjanpito muistuttaa mahdollisista toimista, joita tulisi tehdä.  Esimerkiksi pumppujen ja vaahdottimien puhdistuskerrat on helppo tarkistaa ja siten ne tulee tehtyä säännöllisemmin.

Luonnossa koralliriutat sijaitsevat alueilla, joiden lämpötila vaihtelee paikasta riippuen 18 - 30 °C välillä. Vesi on kirkasta ja puhdasta.  Alemman lämpötilan alueilla kasvaa huomattavasti vähemmän koralleja kuin riutoilla, joissa veden lämpötila on aina vähintään 26 °C.  Lämpötilan yläraja on myös kriittinen, koska jos se pysyttelee pitkään yli 30 °C, saattaa koralli menettää symbioottisen levänsä ja alkaa valkaistua.  Valkaistumiseen voi myös vaikuttaa suojaavan pigmentin väheneminen.

Valkaistumineen ei vaikuta ainoastaan lämpötila, vaan siihen osasyynä on myös UV-säteily.  Akvaariossa erityisesti lähellä pintaa olevat korallit saattavat olla kesäaikaan vaarassa valkaistua, koska lampuista tuleva säteily yhdessä veden lämpötilan nousun kanssa voivat laukaista valkais­tumisen. 

Akvaariossa sopiva keskilämpötila on 25 - 26 °C paikkeilla. Vuorokausivaihtelu
24 - 27 °C välillä ei haittaa eliöstöä.  Talvella lämpötilan hallinta on helppoa lämmit­timien avulla, koska huoneiston lämpötila on yleensä 20–22 °C paikkeilla.  Kesäisin tilanne on toinen: kun huoneiston lämpötila nousee 25–26 °C paikkeille, nousee tällöin veden lämpötila helposti tuonne kriittiselle 30 °C rajalle.

Lämmittimiä on parempi olla kaksi kappaletta siltä varalta, että toinen niistä rikkoontuu, joten tällaisessa tilanteessa ainakin toinen estää veden lämpötilan laskemisen liian alas.  Aikaisemmin lämmittimistä ja lämpömittarista on ollut juttua, joka löytyy täältä.

Akvaarion lämpötilaa on hyvä seurata säännöllisesti aamuin ja illoin, jolloin on koko ajan käsitys vaihteluista.  Kun lämpötila alkaa nousta liian ylös, on ryhdyttävä käyt­tämään keinoja sen hallitsemiseksi.  Moni käyttää kesäaikana tuulettimia, jotka li­säävät veden haihtumista akvaariosta.  Tuuletin voidaan laittaa puhaltamaan myös ala-altaaseen päin.  Kohtisuoraan vedenpintaan puhaltava tuuletin on huomat­tavasti tehokkaampi kuin altaan yli puhaltava.  On muistettava, että tuuletin ei saisi puhaltaa suoraan valaisimiin, koska niiden lämpötila laskee ja samalla valon värilämpötila muuttuu. Kuumimpina kesäpäivinä on käytettävä jopa jääpaloja apuna veden jäähdyttämiseksi.  On muistettava käyttää RO- tai DI-vettä myös jääpalojen tekemiseen.

Suomessa on harvoin tarpeellista käyttää vedenjäähdytintä, mutta on asuntoja, joita aurinko lämmittää kesäaikaan niin runsaasti, että jäähdyttimen käyttö on perusteltua.  On muistettava, että merivesiakvaariolle on omanlaisensa jäähdytin.  Kannattaa tietenkin miettiä kumpi on halvempi tai järkevämpi tapa – jäähdyttää akvaarioita vai huonetta/huoneistoa.  Saattaisin kallistua huoneiston jäähdyttämisen kannalle.

Yksi tehokas keino kuumimpaan aikaan on vähentää valaistusta.  Onhan tro­piikissakin pilvisiä ja myrskyisiä päiviä, jolloin aurinko ei paista lainkaan.  Eliöstö ei kärsi muutaman päivän kestävästä vähäisemmästä valaistuksesta.  Tämä auttaa laskemaan akvaarion veden lämpötilaa niin alas, että valot voivat olla päällä taasen muutaman päivän.

Veden suolapitoisuudesta ja ominaispainon mittauksesta on ollut lyhyesti juttua aikaisemmin täällä.  Suolapitoisuus ilmoitetaan kirjallisuudessa kahdella tavalla:

Vanha merkintä:
35 ppt tai 35 ‰ (painon tuhannesosa eli promille)

Uusi merkintä:
S = 35 tai 35 PSU (eng practical salinity unit, suolapitoisuus promilleina)

Akvaarioveden suolapitoisuuden tulisi olla määrättyjen arvojen välillä. Tätä olisi tarkkailtava säännöl­lisesti, koska suolapitoisuus pyrkii laskemaan osaksi siksi, että vettä puhdistetaan valkuais­ainevaah­dottajalla (tässä prosessissa järjestelmästä poistuu hiukan suolaa) ja osaksi siksi, että eri toimen­piteiden johdosta suolaista vettä poistuu akvaariosta ja se korvataan makealla vedellä.  Tyypillinen tällainen tapahtuma on esimerkiksi fragmentin vieminen kaverille. Tässä yhteydessähän vettä poistuu siinä astiassa, jossa fragmentti kuljetetaan.  Tällaiset suolaveden määrän vähenemiset ovat pieniä kerrallaan, mutta useiden kuukausien aikana poistuma on jo huomattavaa.

Suolapitoisuutta ei voida mitata suoraan vedestä, vaan se on saatava selville käyttämällä jotakin muuta tapaa.  Yksi tällainen tapa on mitata akvaarioveden ominaispainoa[i].  Tämä on kaikkein yleisin keino ja mittaus suoritetaan hydrometrillä. Toinen tapa on mitata veden sähkönjohtokykyä.  Tämä jäl­kimmäinen menetelmällä on helppo ja tarkka ja siinä saadaan veden sähköjohtokyky millisiemenseinä (mS). Muuntotaulukosta nähdään sitten suoraan veden suolapitoisuus.  Huonona puolena on mitta­välineiden kalleus. Kolmas tapa on mitata valon taittumista vedessä ja saada sitä kautta suola­pitoisuus.

Hydrometrillä ominaispainoa mitattaessa verrataan akvaarioveden tiheyttä puhtaan veden tiheyteen. 
Käytössä on kaksi erityyppistä hydrometriä.  Toinen on akvaariovedessä kelluva malli ja toinen on ”muovikotelo”, johon laitetaan akvaariovettä, jolloin siinä oleva viisari näyttää suolapitoisuuden.

Akvaarioharrastajan kannalta tämä viisarimallinen on ehdottomasti parempi vaihtoehto.

Kun kelluva hydrometri laitetaan akvaarioon, syrjäyttää se siinä olevaa vettä.  Mitä tiheämpää eli painavampaa akvaariovesi on, sitä huonommin hydrometri ”uppoaa”. Vastaavasti mitä ”harvempaa” eli ominaispainoltaan kevyempää vesi on, sitä paremmin hydrometri ”uppoaa” veteen.  Tämän ”uppoaman” voi lukea hydrometrin asteikolta ja näin saadaan selville veden ominaispaino tai tiheys.

Kelluvan hydrometrin suurin ongelma on se, että niitä löytyy hyvin monta eri tyyppiä.  Harrastajan on tiedettävä 100 % varmuudella, millainen mittari hänellä on käytössä. Alla on joitakin maailmalla käytössä olevia tyyppejä.

-          lämpötilan kalibrointi tehty 3,98 °C ja mitataan ominaispainoa
-          lämpötilan kalibrointi tehty 3,98 °C ja mitataan tiheyttä
-          lämpötilan kalibrointi tehty 20 °C ja mitataan ominaispainoa
-          lämpötilan kalibrointi tehty 20 °C ja mitataan tiheyttä
-          lämpötilan kalibrointi tehty 25 °C ja mitataan ominaispainoa
-          lämpötilan kalibrointi tehty 25 °C ja mitataan tiheyttä

Kaksi viimeisintä on tarkoitettu akvaariokäyttöön. Ne ovat siitä käteviä, että ainakin aamuisin akvaarion lämpötila on tuossa 25 °C arvossa hyvin usein.  Tällöin ei tarvitse tehdä minkäänlaisia muuntoja lämpötilasta toiseen.

Kelluvan hydrometrin käytön tekee hankalaksi myös se, että veden ominaispaino vaihtelee lämpötilan mukaan ja hydrometri on valmistusvaiheessa kalibroitava jollekin tietylle lämpötilalle.  Tämä tarkoittaa sitä, että hydrometri on tehtaalla tehty juuri määrätyn painoiseksi, jotta se syrjäyttää eli uppoaa ennalta määrätyn verran tietyssä lämpötilassa. Mikäli mittaus suoritetaan jossain muussa lämpötilassa kuin mihin hydrometri on kalibroitu, on käytettävä muunnostaulukkoa oikean arvon saamiseksi.  Tämä lisää virhe­mah­dollisuutta entisestään. Olisikin tärkeää käyttää aina muunto­tau­lukkoa, joka on tullut mittarin mukana. 

Kelluvalla hydrometrillä mitattaessa arvo luetaan vedenpinnan­tasosta eli ei siitä, mihin vesi kiipeää mitta-asteikolla.

Kuvan mukainen hydrometri on kätevä käyttää.  Siinä on asteikolla ilmoitettu suolapitoisuus sekä ominaispaino.  Se on lämpötilan suhteen itsekorjaava eli sillä mitattaessa ei tarvitse tietää akvaa­rioveden lämpötilaa.

Toimintaperiaatteena on se, että mittariin kaadetaan vettä ylä­reunassa olevaan viivaan saakka.  Viisari on kokonaan vedessä ja se on tehty kahdesta erilaisesta materiaalista. Tiheysero veden ja materiaalien välillä vaikuttaa siten, että toinen materiaaleista pyrkii painamaan viisaria alaspäin ja toinen nostamaan ylöspäin.  Viisari hakee tasapainon ja näyttää lukeman, joka vastaa veden suolapitoisuutta.  Koska viisari on kokonaan vedessä, sitä ylöspäin nostava ja alaspäin painava voima pysyvät samoina, vaikka lämpötila on erilainen eri mittaushetkinä.

Tämän hydrometrin kohdalla on oltava tarkkana, jottei ilmakuplia jää viisariin ja vaikuta mittaustulokseen.  Parasta on tehdä mittaus kahteen kertaan, jolloin varmistutaan oikeasta tuloksesta.

Tällä menetelmällä mitataan veden sähköjohtokykyä millisiemenseinä (mS).  Näin saadaan tarkka lukema veteen liuenneista ioneista ja taulukoista voidaan lukea veden suolapitoisuus.

Nämä mittavälineet ovat kalliita. Mittausanturista on pidettävä hyvää huolta pitämällä se puhtaana ja kalibroimalla aika-ajoin.

Alla on taulukko, jossa on esitetty suolapitoisuuden, ominaispainon, tiheyden ja sähköjohtavuuden vastaavuudet.  Olisi hyvin suositeltavaa, että erityisesti erilaisissa keskusteluissa käytettäisiin PSU arvoa eli esim. tyyliin “minulla suolapitoisuus on päässyt hiukan tipahtamaan, se on nyt 32”.

Suolapitoisuuden arvot S = 33 – 36 lämpötilassa 25 ºC on todettu sopiviksi arvoiksi akvaarioon.

Luonnon meriveden suolapitoisuus on keskimäärin S = 34.7, mutta vaihtelee alueelta toiselle.  Esimerkiksi Punaisella merellä se on juuri alle 40 ja Itämerellä tuskin 10.

Ominaispainon mittaus tulisi tehdä säännöllisesti ja erittäin hyvä tapa olisi tehdä se juuri ennen vedenvaihtoa.  Tällöin voidaan myös tarvittaessa nostaa tai laskea suolapitoisuutta vaihdettavan veden avulla. Ei koskaan saa nostaa suolapitoisuutta lisäämällä suolaa suoraan akvaarioon.  Ei myöskään saa mitata kelluvalla hydrometrillä muussa lämpötilassa kuin siinä, mihin se on kalibroitu, jollei mittarin mukana ole tullut selvää muuntotaulukkoa.  Mittaus-/muuntovirhe saattaa aiheuttaa sen, että suolapitoisuus muutetaan aivan vääräksi.  Lämpötila vaikuttaa suuresti meriveden ominaispai­noon.  Esimerkiksi tiheys 1.022 lämpötilassa 20 °C vastaa suolapitoisuutta 31.5, mutta vastaava arvo lämpötilassa 30 °C onkin 35.7.  Väärin mittaamisen vaara on myös suuri vedenvaihdon yhteydessä, jos mittaa 25 °C kalibroidulla mittarilla liian kylmää, juuri valmistettua suolavettä. Kelluvalla hydrometrillä mitattaessa on muistettava oikea lämpötila ja se, ilmoitetaanko tulos tiheytenä vai ominaispainona – lukemat ovat hämäävän samankaltaisia.

Jos ei täysin ymmärrä mitä ominaispaino, tiheys ja suolapitoisuus tarkoittavat, kannattaa hankkia joko viisarimallinen hydrometri, jossa mittaustulos on oikea lämpötilasta riippumatta, tai kelluva akvaarioon tarkoitettu hydrometri, johon on merkitty selvästi oikean suolapitoisuuden alue (tiheys- tai ominais­paino). Mittaus kannattaa suorittaa aamuisin, kun veden lämpötila on 25 °C.

Tätä ohjetta noudattamalla ei voi tehdä virheitä.

Yleensä tarkkaillaan kalsiumpitoisuutta[i] ja yritetään pitää se oikealla tasolla, mutta samalla usein alkaliniteettitaso[ii] unohdetaan. Niitä molempia on tarkkailtava sa­man­­aikai­sesti[iii], koska ne vaikuttavat toisiinsa monella tavalla.  Esimerkiksi lisää­mällä liikaa pelkästään kalsiumia, aiheuttaa alkaliniteetin laskun ja samalla pH:n suurempaa heilahtelua.  Vastaavasti lisäämällä liikaa alkaliniteetin nostoon vaikut­tavaa lisäainetta, aiheuttaa kalsiumarvojen alenemisen.  Eli yhtä ongelmaa korjat­taessa saattaa aiheuttaa toisen.

Jos havaitsee mittauksissa jommankumman arvoista olevan selvästi poikkeavan, suoritetaan testi uudestaan toisella testillä, jotta ei lähdetä korjaamaan testi­virheestä johtuvaa ”vikaa”, joka puolestaan voi aiheuttaa ”korjauksen” seurauksena todellisen ongelman.  Maltti on valttia.

Normaalit arvot ovat seuraavat:

Alkaliniteetti 2,5 – 4 meq/l (7 – 11 dKH)
Kalsium       380 - 450 ppm

Jos akvaarion arvot ovat näiden arvojen sisällä, ei ole syytä tehdä minkäänlaisia korjauksia[iv].  Jos alkaliniteetti on esimerkiksi 4 meq/l ja kalsium 380 ppm, ei ole järkevää lähteä nostamaan kalsiumarvoa, koska korkeampi arvo ei olisi yhtään sen ”parempi”.  Jos toinen arvo on hiukan ylärajan yläpuolella ja toinen OK, ei tällöinkään kannata tehdä mitään, koska keskinäiset arvot toisinaan ovat hiukan sattumanvaraisia.

Seuraavaksi kerrotaan niistä toimista, joita pitäisi tehdä, jos jompikumpi tai molemmat ovat annettujen arvojen ulkopuolella. Arvojen tulisi olla keltaisella merkityllä alueella ja risti kertoo sen, missä meriveden arvo sijaitsee (2,5 meq/l ja 420 ppm).

.

Näin tehtynä täytyy säätely ja tarkkailu tehdä paljon tarkemmin.  Annostelun on tietysti oltava suurempi kuin normaalin ylläpidon yhteydessä.  Liian äkillistä nostoa on kuitenkin vältettävä. Jos lisää kalsiumin ja alkaliniteetin erikseen, on oltava hyvin varovainen, jottei aiheuta epätasapainoa lisäämällä jompaakumpaa liikaa.

Jos on lisännyt selvästi suuren määrän kalsiumia ja alkaliniteettiä eikä kuitenkaan saa arvoja nousemaan halutulle tasolle, on syytä tehdä magnesiumtesti.  Mikäli magnesiumtaso on alentunut oleellisesti, on sillä selvä vaikutus kalsiumkarbonaatin abioottiseen saostumiseen.  Magnesiumtason[i] tulisi olla sama kuin merissä eli 1300 ppm.  Tarvittaessa nostetaan magnesiumarvo oikeaksi lisäämällä sitä liuoksena.

Ongelmaa ei tietenkään synny, jos alkaliniteettiarvo alhainen, mutta jos se on oikeissa rajoissa tai mahdollisesti sen yläraja-arvossa, voidaan alkalini­teettia nostamalla joutua ojasta allikkoon.  Jos ongelma on paha eli ollaan lähellä vasemman yläkulman arvoja, on parhaana korjauskeinona tällöin vedenvaihtojen tekeminen.

Normaalisti korjauskeinona riittää kalsiumkloridin lisäys kunnes arvot on saatu siirrettyä keltaiselle alueelle tai jommallekummalle aikaisemmin kerrotulle ongelma-alueelle. Loppuosa hoidetaan edellä kerrotun mukaan.

Tätä korjausta ei voi tehdä kalkkiveden tai kalkkireaktorin avulla tai kaksikomponet­ti­jauheen oikeaa suhdetta käyttäen.  Niiden käyttö siirtää pistettä viistossa olevien viivojen suunnassa ylöspäin eikä vaakasuunnassa oikealle kuten haluaisimme.

Jos ongelma on paha eli ollaan lähellä oikeaa alakulmaa, on tällöin parhaana korjauskeinona veden­vaihtojen tekeminen.
Jos alkaliniteetti on alle 4 meq/l (11 dKH), on paras keino nostaa sitä lisäämällä alkaliniteettia nostavaa lisäainetta, jolloin päästään joko suoraan keltaiselle alueelle tai jommallekummalle ensimmäisenä kerrotulle ongelma-alueelle.  Tämän jälkeen toimitaan, kuten edellisissä kohdissa on neuvottu.  Jos pH on yli 8,2, on sopiva lisäaine ruokasooda (natriumbikarbonaatti).  Jos pH on alle 8,2, on pesusooda (natrium­karbonaatti) oikea valinta – tosin joutuu ehkä käyttämään apuna myös ruo­ka­soodaa, mikäli pH nousee yli 8,5:een.

Tätä korjausta ei voi tehdä kalkkiveden avulla tai kalkkireaktorilla tai kaksi­kom­ponettijauheen oikeata suhdetta käyttäen.  Niiden käyttö siirtää pistettä viistossa olevien viivojen suunnassa ylöspäin eikä vaakasuunnassa vasemmalle kuten haluaisimme. Jos alkaliniteetti on yli 4 meq/l (11 dKH), on helpoin keino nostaa sitä lisää lisäämällä alkaliniteettia nostavaa lisäainetta, jolloin päästään ensimmäisessä kohdassa kerrotulle alueelle.  Tämän jälkeen toimitaan ensimmäisessä kohdassa kerrotun mukaisesti. 

Joitakin ohjearvoja eri lisäaineiden lisäämisille ja valmistamiselle[ii] löytyy, mutta on kuitenkin muistettava tehdä lisäysten aikana riittävä määrä testauksia, koska kukin tilanne on omansa, eikä löydy kuin suuntaa antavia arvoja.

Ruokasooda (natriumbikarbonaatti)
Jos nostetaan 200 litran altaan arvoa 1 meq/l, tarvitaan 16 g ruokasoodaa (natriumkarbonaattia tai natriumvetykarbonaattia).  Koska teelusikallinen soodaa painaa noin 6 g, saadaan sillä nostettua 200 litran akvaarion alkaliniteettiarvoa n. 0,4 meq/litra eli n. 1 dKH.

Pesusooda (natriumkarbonaatti)
Jos nostetaan 200 litran altaan arvoa 1 meq/l, tarvitaan 10 g pesusoodaa.  Koska teelusikallinen soodaa painaa noin 6 g, saadaan sillä nostettua 200 litran akvaarion alkaliniteettiarvoa n. 0,6 meq/litra eli n. 1,7 dKH.

Pesusoodaa käytettäessä tulisi tarkistaa, ettei siihen ole lisätty saippuaa tai hajusteita.  

Veden pH ilmaisee kuinka paljon vetyioneja eli protoneita vesi sisältää.

Puhdas vesi sisältää vetyionia (H+) ja hydroksidi-ionia (OH-) ja kun kumpiakin on yhtä paljon, neutralisoivat ne toisensa, joten pH on neutraali 7.  Jos vetyioneja eli protoneita on enemmän, tulee vedestä hapanta eli pH on alle 7.  Jos hydroksidi-ioneja on enemmän, on vesi tällöin emäksistä ja pH on yli 7.

Vetyionien määrä ilmoitetaan logaritmisessa muodossa, eli kun pH:n arvo nousee pH 6:sta pH 7:ään, kymmenkertaistuu vetyionien määrä.  Kun arvo nousee pH 6:sta pH 8:aan, satakertaistuu vetyionien määrä.  Kun arvo nousee pH 6:sta pH 9:ään, tuhatkertaistuu vetyionien määrä.  Kun tämän muistaa, ymmärtää paremmin pH -heilahtelun merkityksen.

Meriveden pH on keskimäärin 8,2, joten se on emäksistä ja siinä on enemmän hydroksidi- kuin vety- ioneja.  Tämä pH-arvo pysyy merissä hyvin vakaana ja vaihtelut ovat pieniä.  Akvaarioissa vesimäärä on kuitenkin niin pieni, että siellä vaihtelut ovat paljon suuremmat.  Arvot välillä 7.8 – 8,5 ovat vielä kuitenkin sallittavissa rajoissa.

Harrastajan säännöllisenä tehtävänä on seurata pH-arvoa, koska sillä on suora vaikutus akvaarion toimintaan.  Liian alhainen pH-arvo aiheuttaa stressiä eliöstölle ja lisäksi pH-arvon aleneminen hidas­taa kalkkia tarvitsevien eliöstöjen kalkkirangan muodostumista.

Arvojen seuraaminen tippatestillä kertoo vain senhetkisen tilanteen eli on hiukan hankala seurata pH-arvon vaihteluita.  Lisäksi tippatesti on suhteellisen epätarkka, virhemarginaalina +/-0,25 yksikköä tai enemmän, joten saadulla tuloksella voidaan varmistaa vain, ettei arvo ole täysin pielessä.  Toki saatu tulos on aivan riittävä, jos akvaario on kunnossa.  Mutta jos pH on jostakin syystä hetkellisesti hiukan alakantissa ja tippatestin tuloksena saadaan ”liian alhainen” arvo (epätarkkuudesta johtuen) ja pH:ta lähdetään korjaamaan – saattaa joutua ojasta allikkoon aivan suotta.  Siksi jatkuvasti mittaava pH-mittari[i] on hyödyllinen kapistus ainakin silloin, kun akvaariossa on paljon koralleja ja käytössä on kalkkivesi- ja/tai kalkkireaktori.  Jos tippatestillä saa viitteitä ongelmasta, kannattaa vesinäyte viedä mitattavaksi pH-mittarilla ja näin varmistaa saatu tulos ennen kuin alkaa korjailla pH:ta.

pH:n arvo voi siis vaihdella 7.8 - 8.5 rajoissa kunhan muutama reunaehto täytetään.

• Alkaliniteetti eli puskurointikyky on vähintään 2.5 meq/L eli 7 dKH ja sekin mieluimmin hiukan enemmän, mikäli pH on alakantissaan.

•  Kalsiumtaso on vähintään 400 ppm.

• Kalsiumin ja alkaliniteetin arvot oltava oikeat (ei liian alhaiset tai korkeat), mikäli pH-arvo yläkantissaan. 

pH:n kanssa voi esiintyä kaksi alla esitettyä ongelma:

Kalkkiveden lisäys on tyypillinen pH:ta nostava tekijä.  Jos sitä lisätään korvaus­veden mukana (kalkkivesireaktori) ja lisättävän veden määrä on suuri, voi pH-arvo nousta 8,5 asti helpostikin.  Tässä vaiheessa aiheutuu ongelmia myös siitä, että kal­siumhydroksidi alkaa saostua esim. pumppuihin.  Yhtenä keinona ehkäistä liiallinen nousu on korvata vain osa korvausvedestä kalkkivedellä.  Toisena keinona on lisätä kalsiumhydroksidin joukkoon etikkaa, joka vähentää pH:n nousua.

Toinen syy pH:n liialliseen nousuun voi olla lisäaineiden käyttö, jotka nostavat ve­den alkaliniteettia ja samalla myös pH-arvoa.

Liian matala pH-arvo on huomattavasti yleisempi ongelma[i]. 

Yleisin syy on kalkkireaktorin ja hiilidioksidin (CaCO3/CO2) käyttö.  Normaalisti kalkkireaktorissa osa hiilidioksidista jää käyttämättä ja tämä ylijäämä sitten aiheuttaa akvaarioveden pH:n alenemisen.  Yksi syy tähän hiilidioksidin ylimäärään on sen vääränlainen syöttö. Reaktorin säätäminen auttaa useasti asiaan.  Mieluimmin siis aavistuksen verran liian vähän hiilidioksidia kuin liian paljon.

Yhtenä keinona on hankkia kaksikammioinen reaktori.   Myös toinen kalkkireaktori, johon jäännöshiilidioksidi johdetaan, voisi olla ratkaisukeino. Oivallinen apu on pH-mittari, jonka yhteydessä on hiilidioksidin syötön katkaisu, kun pH laskee määrätyn rajan alapuolelle. Tämä ratkaisu auttaa sekä pH:n säätämisessä että sen seuraa­misessa.

Hyvä keino on käyttää kalkkiveden syöttöä kalkkireaktorin lisänä.  Kalkkivesi pyrkii nostamaan pH:ta, kuten edellä on kerrottu. pH:n aleneminen tapahtuu erityisesti yöaikaan, koska yhteyttämistä ei tapahdu, eikä se vie hiilidioksidia vedestä. Siten kalkkiveden paras syöttöajankohta onkin öisin.

Yllättävästi huoneilman korkea hiilidioksidipitoisuus voi olla yksi matalan pH:n syy.  Uusissa, tiiviisti rakennetuissa koneellisen ilmanvaihdon omaavissa taloissa saattaa helpostikin tulla tilanne, jossa huoneiston hiilidioksidipitoisuus nousee korkeaksi, mikäli ilmastointi on säädetty liian pienelle.  Ratkaisuna on raittiin ilman johtaminen, tavalla tai toisella, akvaarion läheisyyteen.

Vedenvaihtotiheys ja sen määrä on sellainen keskusteluaihe, josta ei taideta päästä yhteisymmär­rykseen koskaan.  Toisaalta, siihen ei ehkä ole tarvettakaan, koska kukin akvaario on yksilönsä ja yhden akvaarion vedenvaihtoväli ja sen määrä ei välttämättä sovi toiselle akvaariolle.

Makean veden puolella on totuttu runsaisiin viikoittaisiin vedenvaihtoihin – jopa niin suuriin, että meri­ve­si­puolella vastaava määrä vaihdetaan yhden vuoden aikana.  Syykin on selvä.  Makea­vesiakvaa­rioissa on usein suuri kalakuormitus ja kalojen jätökset likaavat vettä ja parhaana puhdistuskeinona on juuri suuren vesimäärän vaihtaminen.

Merivesipuolella kalakuorma akvaariossa on yleensä paljon pienempi ja jos käytössä on riittävä määrä elävää kiveä ja hyvin toimiva valkuaisainevaahdotin, ne yhdessä hoitavat veden puhdistamisen erittäin hyvin.  Jos kaloja on paljon, on vastaavasti vedenvaihtojen tarve ja määrä myös suurempi.  Usein akvaariossa kasvavan levän määrä on hyvä indikaattori veden laadusta ja vaihdon tarpeesta.

Yleisesti ”normaalina” vaihtomääränä pidetään 10 % kuukaudessa.  Löytyy tosin niitäkin, jotka vaihtavat 10 % vuodessa.  Se tiedetään, että runsas vedenvaihto lisää kivikorallien kasvua, mutta joissakin tapauksissa tämä kasvu on sellaista, jossa koralliranka jää suhteellisen heikoksi ja murtuu helposti juuri tuon nopean kasvun seurauksena.  Nilsen & Fosså[i] suosittelevat pieniä vedenvaihtoja.

Toiset perustelevat pieniä vedenvaihtoja sillä, että ainoa tarve on lisätä uuden veden mukana niitä hivenaineita, jotka katoavat vaahdotuksen yhteydessä.  Jos tehdään isoja vedenvaihtoja, saatetaan akvaario stressitilaan, koska eliöstön on sopeuduttava veteen, jonka suolapitoisuus ja muukin tasa­paino on erilainen kuin aikaisemmin.  Siksi jotkut suosivat hyvin pieniä ja lyhyin väliajoin tehtäviä vaih­to­ja, koska muutokset ovat tuolloin hyvin pieniä.

Toiset katsovat, että luonnon riutoilla mereltä vyöryvä vesi ”vaihtuu” kokoajan, joten eliöstö on vuosi­tuhansien aikana tottunut ”runsaisiin” vedenvaihtoihin.  He perustelevat suuria vedenvaihtoja korallien selvästi parempana kasvunopeutena. Oli niin tai näin, olisi vedenvaihto kuitenkin tehtävä määrättyjä rutiineja noudattaen.

Jos mahdollista, olisi vedenvaihto tehtävä ala-altaan kautta. Tällöin pääaltaassa vedenpinnan läheisyydessä olevat korallit eivät joudu kuiville.  Tosin luonnossakin on tilanteita, joissa vuoroveden yhteydessä osa koralleista on täysin vedenpinnan yläpuolella.

Uusi vesi olisi tehtävä riittävän ajoissa ja annettava vanhentua astiassa ainakin vuorokauden ajan ennen vaihtoa.  Lisäksi veden lämpötilan tulisi olla mahdol­li­sim­man lähellä akvaarioveden lämpötilaa.

Käytä ainoastaan RO/DI vettä, johon suola lisätään.  Suolana kannattaa käyttää pidemmällä ajalla käytössä hyväksi havaittua suolaa. Suolaveden valmistuksesta on lyhyesti täällä.

Veden suolapitoisuus on mitattava aina vedenvaihdon yhteydessä.

Jos suolapitoisuutta on nostettava, lopetetaan makean korvausveden syöttö ja korvataan haihtuva vesi uudella suolaisella vedellä.  Näin suolapitoisuuden lisäys tapahtuu hitaammin ja akvaarion kannalta paremmin, kuin jos nostaa sen kerralla vedenvaihdon yhteydessä lisäämällä selvästi suolapitoisuudeltaan voimakkaampaa vettä. Jos taas joutuu alentamaan suolapitoisuutta, poistetaan vähitellen suolaista vettä ja korvataan se makealla vedellä.

Jos valmistaa isomman määrän suolavettä, jota sitten vaihdetaan pienissä erissä, on huolehdittava siitä, ettei säilössä olevaan veteen pääse liukenemaan epäpuhtauksia säilöntäastiasta tai ympäristöstä.

Aikaisemmin vesitesteistä on juttua täällä.

Mainittujen pH-, KH-, Ca-, Mg- ja NO2/NO3  -testien lisäksi voidaan testata fosfaattipitoisuutta. Muitakin testejä on, mutta harrastajan tulee miettiä tilanteiden mukaan, mikä todella on tarpeellista.

On olemassa sanonta: ”puhtaus on puoli ruokaa”. Tämä pitää paikkansa erityisesti merivesiakvaarioiden yhteydessä.

Harrastajan tulisi kaikin keinoin välttää kaikenlaista altaan häirintää ja erityisesti turhaa käsien liottamista altaassa.  Jos on tarvetta siirrellä tai nostella jotakin, tehdään se muovipihtien avulla.  Jos joutuu käyttämään käsiään altaassa, on käytettävä pitkiä kertakäyttöhanskoja.  Niitä saa apteekista ja ne maksavat noin 25 senttiä/kappale.  Ne eivät tosin kestä normaalisti kuin sen yhden käyttökerran, mutta ovat varmasti hintansa arvoiset.

Kerrotaan, että yksi öljytippa pilaa 1.000.000 litraa puhdasta vettä.  Miten puhtaat ovat kätemme, kun laitamme ne esim. 400 litran akvaarioon.  Onko kynsien alla jäänyt likaa esim. ruohonleikkurin korjauksen jäljiltä? Miten se vaikuttaa akvaarioveteen?

Kaikenlainen kivien siirtely ja kääntely olisi jätettävä tekemättä.  Kun allas on saatu käyntiin, pyritään siihen, ettei kiviin kosketa, koska eliöstö on asettunut niihin.  Heti kun jotakin kiveä siirretään, joutuu sen eliöstö sopeutumaan uuteen tilanteeseen.  Osa saattaa kuolla piankin ja osan on sopeuduttava uuteen paikkaan. Sopeutuminen saattaa kestää pitkään.

Kun vaihdetaan uudet polttimot valaisimiin, totutetaan eliöstö uuteen voimak­kaampaan valoon hitaasti. Valaisimia nostetaan ylemmäs uusien polttimoiden vaihdon yhteydessä eikä vaihdeta kaikkia kerralla.  Jos valaisimia ei voi nostaa ylemmäksi, lyhennetään valaistusaikaa ja palataan normaaliin rytmiin hitaasti.

Vaahdotin puhdistetaan mieluimmin viikoittain ja pumput riittävän säännöllisin aikavälein.  Suoritetut toimenpiteet kannattaa kirjata ylös.  Siitä näkee helposti, mitä olisi seuraavaksi tehtävä.

TIEDONKERUUTAULUKKO

Ongelmien määrä voidaan minimoida tarkkailemalla akvaariota säännöllisesti.  Merkitsemällä muistiin tärkeimmät arvot huomataan ajoissa jos jokin tekijä on muuttumassa ja siihen voidaan puuttua ajoissa. Kirjanpito myös opettaa ymmärtämään erilaisten toimien vaikutuksen akvaarioon.

Alla on kaksi taulukkoa joista ylempään merkitään säännöllisesti seurattavia asioita ja alemmassa taulukossa löytyy ne joita seurataan harvemmin.

Nyt on käyty läpi Käynnistys-jakso. Sinulla pitäisi olla nyt perustiedot hallinnassa jotta voisit suorittaa akvaarion käynnistämisen. Seuraavana on vuorossa akvaarion hoitoon liittyvät asiat.  Tuohon jaksoon pääset klikkaamalla koti-painonappia ja valitsemalla päämenusta Hoitoasiat.